Haluaisitko aktivoida oppijoita, mutta et ole oikein varma, mistä aloittaa? Tai oletko jo aktivoinnin konkari, mutta pohdit silti, ovatkohan käyttämäsi menetelmät kuitenkaan parhaita oppimistavoitteiden saavuttamiseksi? Tarjoan tässä kirjoituksessa yhden työkalun, joka on auttanut minua hahmottamaan erilaisten menetelmien eroja.
Menetelmän valinnan lähtökohdaksi on minusta mielekästä ottaa se fakta, että kukaan meistä ei voi nähdä toisen pään sisään. Esimerkiksi luennon aikana kouluttajalla ei useinkaan voi olla tarkkaa käsitystä siitä, mitä luennon seuraaja ajattelee tai tuntee. Valitsemalla aktivoivan menetelmän voimme kuitenkin nähdä, millaista toimintaa se saa oppijassa aikaan eli mitä hän tekee. Kun hän tekee jotain aktiivisesti opiskeltavan asian kanssa, on ainakin todennäköisempää, että hän työstää opittavaa asiaa myös ajattelun tasolla.
Tästä näkökulmasta Chi ja Wylie ovat kehittäneet ns. ICAP-viitekehyksen. Se tulee sanoista Interactive, Constructive, Active ja Passive. Niillä viitataan erilaisiin kognitiivisiin tasoihin, joilla oppija voi työskennellä opittavan asian kanssa, ja jotka voidaan havaita hänen käytöksestään. Teorian pääsisältönä on, että kouluttaja voi koulutusmenetelmillä pyrkiä vaikuttamaan siihen, millä tasolla oppija asiaa työstää. Kutsun näitä tasoja tässä kirjoituksessa aktiivisuustasoiksi.
Teorian nimessä vilistävät tutut sanat aktiivinen, passiivinen ja yksi liippaa läheltä konstruktivismiakin (ks. aikaisempi postaus). Niillä tarkoitetaan tässä kuitenkin hyvin spesifejä asioita, eikä esimerkiksi constructive tarkoita, että ainoastaan sillä tasolla oppiminen tapahtuu konstruktivistisen oppimisteorian mukaisesti. Termit ovat tutkijoiden itsensä valitsemia, sillä ne kuvaavat heidän mielestään oppimisen tasoja hyvin. Hämmentävistäkin termeistä huolimatta haluan esitellä teorian, koska minusta sillä on todella hyvät mahdollisuudet tarjota käytännöllistä tukea opetus- ja koulutusmenetelmien valintaan.
Oppija voi työskennellä aiheen kanssa erilaisilla aktiivisuustasoilla
Teorian mukaan oppija voi olla kognitiivisesti sitoutunut opiskeltavaan asiaan neljällä eri tasolla:
- passiivisesti tiedon vastaanottajana
- aktiivisesti manipuloiden materiaalia itse
- konstruktiivisesti luoden opitun perusteella uutta
- interaktiivisesti luoden uutta yhdessä
Teorian ydin on koottu alla olevaan taulukkoon (mukaillen Chi et al., 2018; Chi & Wylie, 2014) ja sen voi ladata pdf-muodossa täältä.
Jaottelua aukaisee mielestäni hyvin esimerkiksi luennon tarkastelu eri tasojen läpi. Jos opiskelijat vain seuraavat luentoa tekemättä muuta, on heidän aktiivisuustasonsa passiivinen. Jos he jollain tavalla toistavat tai harjoittelevat luennolla kuulemaansa esimerkiksi tekemällä muistiinpanoja tai juttelemalla kaverin kanssa, on heidän aktiivisuustasonsa aktiivinen. Jos he jollain tavalla tuovat luennolla tarjotun aineksen käsittelyyn muita asioita ja tekevät uusia johtopäätöksiä esimerkiksi tekemällä käsitekarttoja tai kysymällä kysymyksiä, on aktiivisuustaso konstruktiivinen. Jos he työstävät asiaa yhdessä jonkun kanssa konstruktiivisesti, esimerkiksi väittelemällä aiheesta, työstävät he sitä interaktiivisesti.
Kouluttaja voi pyrkiä ohjaamaan oppijoiden aktiivisuustasoja
Mielestäni kouluttajalle on tärkeää ymmärtää, että hän voi ottaa hyppysiinsä vastuun siitä, mihin aktiivisuustasoon opetuksessa tähdätään. On tietenkin mahdollista, että esimerkiksi ulkoisesti passiivisesti luentoa seuraava työstääkin kuulemaansa hyvinkin aktiivisesti tai konstruktiivisesti päässään. Toisaalta taas oppija ei välttämättä työstä materiaalia konstruktiivisesti, vaikka olet sitä tukevan menetelmän valinnut. Nämä ovat tietenkin tosiseikkoja, koska kenenkään toimintaan ei voi täysin vaikuttaa. Teorian ydin, ja suurin anti kouluttajalle, on kuitenkin siinä, että on todennäköisempää, että oppija työstää asiaa haluamallasi tavalla, kun suuntaat hänet tiettyä aktiivisuustasoa tavoittelevan tehtävän pariin. Paikan päällä tapahtuvassa opetuksessa voit tietenkin vierestä seurata, millaista toimintaa tehtävänantosi saa aikaa. Etäkoulutuksessa, ja etenkin ajasta ja paikasta riippumattomassa etäkoulutuksessa, osallistujien toiminnan hallinta on usein haastavampaa, mutta silloinkin aktivointi antaa yleensä kouluttajalle paremman mahdollisuuden ohjata heitä tietyn aktiivisuustason pariin.
Chin ja Wylien teorian ja sitä tukevien empiiristen tutkimusten mukaan oppimisen laatu paranee, kun siirrytään passiivisesta toiminnasta kohti interaktiivista toimintaa. En silti näe mitenkään perusteltuna tähdätä interaktiivisen tason toimintaan kaikessa koulutuksessa, jos se ei palvele koulutuksen tavoitteita. Sen sijaan näihin tasoihin tutustumalla on minusta hyvin mahdollista ymmärtää paremmin, mikä kognitiivinen työskentelyn muoto voisi milloinkin sopia parhaiten juuri omaan koulutukseen tukemaan sen tavoitteita.
Jos opetuksen kohteena on esimerkiksi teoreettista asiaa, voisiko sitä tukea aktiivinen työskentely, jossa oppijat tavalla tai toisella työstävät tarjottua materiaalia: piirtävät, kirjoittavat tai keskustelevat siitä? Jos taas tavoitteina on, että oppijat ymmärtäisivät opiskeltavaa asiaa laajemmin ja osaisivat soveltaa sitä, voisiko konstruktiivinen taso yksin tai yhdessä (yltäen interaktiiviselle tasolle) palvella parhaiten? Yksi toimiva tapa voisi olla myös esitellä ensin teoria luennoimalla, ja sen jälkeen ensin työstää sitä yksin aktiivisesti pyöritellen ja sen jälkeen esimerkiksi interaktiivisesti vieden pohdintaa uusiin suuntiin. Vuorovaikutuksen suhteen on hyvä muistaa, että kaikki ryhmätyö ei ole automaattisesti interaktiivista vaan voit toteuttaa esimerkiksi aktiivisen tason aktiviteetteja ryhmässä. Toiminta ei ole myöskään interaktiivista (eikä edes aktiivista), jos yksi osallistuja osallistuu passiivisesti kuuntelemalla muita.
Huomaat varmasti nopeasti, että opetusmenetelmää voi olla vaikea sijoittaa vain yhteen ICAP-aktiivisuusluokkaan. Siitä huolimatta se varmasti antaa tavan miettiä aktivoinnin sisältöä. Luokittelua ei myöskään kannata ottaa liian vakavasti. Toivon, että se tarjoaa ennemminkin inspiraatiota kuin liian sitovia raameja oman koulutuksen suunnitteluun!
Jos kiinnostuit aiheesta enemmänkin, niin olen käsitellyt ICAP-viitekehystä myös Tampereen yliopiston Teaching and Learning Centren blogissa etäopetuksen aktivointimahdollisuuksien – ja vaatimusten näkökulmasta. Siellä annoin vinkkejä esimerkiksi siihen, miten erilaisilla etäopetusvälineillä voi toteuttaa aktivointia.
Tärkeä kysymys: Mitä tapahtuu aktivoivan menetelmän jälkeen?
Menetelmän valittuaan on hyvä pysähtyä ja huomioida, että hyvää opetuksen suunnittelua ei kannata lopettaa siihen! On nimittäin tärkeää suunnitella tarkkaan myös se, miten tehtävä puretaan yhdessä. Tämä vaihe on tärkeä tehtävän koosta riippumatta: purkua tarvitaan yhtä lailla sekä pienten luennon aikana toteuttavien tehtävien että esimerkiksi lähiopetuskertojen välissä tapahtuvan aktivoinnin jälkeen! Hyvän purun kautta yhteisen ymmärryksen muodostaminen jatkuu ja opettajalla on mahdollisuus antaa siitä palautetta. Usein tämä vaihe unohtuu tai jää vaisuksi, etenkin jos on kyse etäopetuksesta.
Kirjoitukseni perustuu seuraaviin lähteisiin:
Chi, M. T. H., & Wylie, R. (2014). The ICAP framework: Linking cognitive engagement to active learning outcomes. Educational Psychologist, 49(4), 219–243. DOI: 10.1080/00461520.2014.965823
Chi, M. T. H., Adams, J., Bogusch, E. B., Bruchok, C., Kang, S., Lancaster, M., Levy, R., Li, N., McEldoon, K. L., Stump, G. S., Wylie, R., Xu, D., & Yaghmourian, D. L. (2018). Translating the ICAP Theory of Cognitive Engagement Into Practice. Cognitive Science, 42(6), 1777–1832. https://doi.org/10.1111/cogs.12626
Kosslyn, S. M. (2021). Active Learning Online. Five Principles that make Online Courses come Alive. Alinae Learning.
Photo by Alexis Brown on Unsplash
Oppimisen tunne 