Oppimisen tunne

Nykyinen opetuksen ja koulutuksen ideaali on aktivoida oppijaa. Ajatus on lävistänyt kaikki koulutusasteet ja -muodot ja sitä on hankala kiistää. Aktivointi herättää kuitenkin myös ristiriitaisia ajatuksia. Yksi useasti kuulemani kyseenalaistus on, että jos kouluttajalla on ajantasaisin tieto opittavasta asiasta, niin täytyykö hänen silti aktivoida oppijoita niin, että he itse omaan aikaisempaa tietoonsa peilaten jotenkin rakentavat tuon uuden, tarvitun tiedon. Eikö kouluttaja voisi vaan jakaa tietoa heille ja säästää kaikkien aikaa? Eikö itsenäisessä työskentelyssä ole myös se riski, että oppijat päätyvät väärään lopputulokseen?

Aktivointi vs. luennointi

Näiden huolten taustalla kuuluu oppimisen kentällä vahvasti nykyään painotettu konstruktivistinen oppimiskäsitys. Konstruktivismin mukaan yksilön oppiminen tapahtuu rakentamalla uutta tietoa suhteessa aikaisempaan tietoon. Siinä korostuu ymmärtäminen ulkoa opettelun sijaan. Sosio-konstruktivismi painottaa vielä erityisesti, että tieto rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Aktivoivat opetus- ja koulutusmenetelmät ponnistavat vahvasti konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä. Aktivoinnin tärkeyden lisäksi vallalla on käsitys, että aktivoinnin vastakohta, ja siten oppimisen kannalta huonoin vaihtoehto, on passiivinen luennoiva opetus. Esimerkiksi korkeakoulukentällä aktivoivien menetelmien vaikutusta oppimiseen on useimmiten tarkasteltu vertaamalla niitä perinteiseen, yleensä luennointiin perustuvaan opetukseen. Tällaiset lukuisat tutkimukset ovat julistaneet, että aktivointi johtaa parempiin oppimistuloksiin kuin passiivinen luennon seuraaminen. 

Jos luennoinnin seuraaminen on konstruktivistisen oppimisen vastakohta, niin päästään itse asiassa aikamoisen ongelman äärelle: eikös joku kuitenkin ole todistettavasti myös oppinut jotain vain kuuntelemalla luentoa? Tästä näkökulmasta on hyvä pysähtyä tarkastelemaan konstruktivismia. Se on teoria. Se ei ole siis itsessään opetusmenetelmä. Konstruktivismin mukaan KAIKKI oppiminen on konstruktivistista. Ei ole väliä, mitä kautta tieto niin sanotusti rakentuu opituksi. Teorian ydin on vain se, että kun ihminen oppii, niin oppiminen tapahtuu kuten teoria ehdottaa.

Mitä oppijoiden toiminta kertoo oppimisesta?

Tässä vaiheessa jokainen joskus aktivointia epäillyt tai aristellut voi siis huokaista hieman helpotuksesta. Luennoimallakin voi saada toisia oppimaan! Olemme varmasti kaikki osallistuneet joskus luennolle, jonka muistamme yhä kiinnostavana, inspiroivana tai käsityksiämme muuttaneena. Mutta asiassa on monta puolta. Vaikka on tietenkin mahdollista, että luentosi kuuntelijat konstruoivat kuulemaansa osaksi aikaisempia tietorakenteitaan, on myös erittäin todennäköisestä, että niin ei käy – ainakaan koko luennon ajan. Ihmisen tarkkaavaisuus on rajallista, puhumattakaan hänen motivaatiostaan, sen hetkisistä tunnetiloistaan tai häiritsevän kovasta vessahädästä. 

Luennoinnissa oleellista on mielestäni seuraava: pelkästään yleisöäsi katsomalla et yleensä pysty kertomaan lainkaan, pyörittelevätkö he mielessään, muistivihossaan tai läppärillään juuri esittämääsi teoriaa vai edessä siintävää lounasta. Tärkeä kysymys siis onkin: hyväksytkö sen? Riittääkö sinulle, että olet antanut asiantuntemuksestasi jotain, jolla kuulijat voivat tehdä mitä haluavat, jos haluavat, ja se siitä?

Chi ja Wylie (2014) ovat esittäneet tähän liittyen kiinnostavan näkökulman. Sen mukaan kukaan ei tietenkään voi nähdä oppijoiden pään sisälle ja tarkastaa, työstävätkö he opittavaa asiaa. He kuitenkin esittävät, että aktivoimalla oppijoita toimimaan jotenkin opiskeltavan aineksen kanssa voi saada edes pienen häivähdyksen ideaa siitä, mitä myös heidän päässään saattaa tapahtua. On siis ainakin todennäköisempää, että he työstävät opeteltavaa asiaa tällaisella hetkellä kuin seuratessaan ilmeettöminä luentoa.

Ei aktivointia aktivoinnin vuoksi

Mitä haluaisin, että tästä kirjoituksesta jäisi käteen? Ehdottomasti sen, että oppijoiden aktivointia ei kannata harrastaa pelkän aktivoinnin vuoksi! Menetelmien tehtävä on tukea oppimiselle asetettuja tavoitteita eikä toisin päin. Eli ennen kuin mietit menetelmiä, niin määrittelethän tarkkaan, mitä oppijoille pitäisi jäädä koulutuksen jälkeen käteen! Se helpottaa suunnattomasti myös menetelmien sopivuuden tarkastelua. Voisiko aktivoinnilla mahdollisesti tukea joidenkin oppimiselle asetettujen tavoitteiden saavuttamista paremmin kuin esimerkiksi luennoimalla? Missä määrin taas luennointi on perustellusti paikallaan?

Aktivointi ei ole mikään tae tai ainoa keino tukea oppimista. Mutta se on yksi tapa tarjota oppijoille paikkoja konstruktivismin mukaiseen oppimiseen. Suosittelen siis rohkeasti tutustumaan aktivoinnin mahdollisuuksiin. Jos kiinnostuit aiheesta, niin kannattaa tutustua aktivoinnin aloitusta käsittelevään kirjoitukseeni. Olen kerännyt siihen vinkkejä siihen, mitä aktivointia suunnitellessa kannattaisi huomioida.

Kirjoitukseni perustuu seuraaviin lähteisiin:

Baviskar, S. N., Hartle, R. T., & Whitney, T. (2009). Essential criteria to characterize  constructivist teaching: Derived from a review of the literature and applied to five constructivist-teaching method articles. International Journal of Science Education, 31(4), 541–550. 

Chi, M. T. H., & Wylie, R. (2014). The ICAP framework: Linking cognitive engagement to active learning outcomes. Educational Psychologist, 49(4), 219–243.

Drew, V., & Mackie, L. (2011). Extending the constructs of active learning: Implications for teachers’ pedagogy and practice. Curriculum Journal, 22(4), 451–467.

Phillips, D. C. (2000). An opinionated account of the constructivist landscape. In D. C. Phillips (Ed.), Constructivism in education: Opinions and second opinions on controversial issues (pp. 1–16). Chicago: University of Chicago Press.

Richardson, V. (2003). Constructivist pedagogy. Teachers College Record, 105, 1623–1640.

Tynjälä, P. (1999). Towards expert knowledge? A comparison between a constructivist and a traditional learning environment in the university. International Journal of Educational Research, 31(5), 357–442.

Windschitl, M. (2002). Framing Constructivism in Practice as the Negotiation of Dilemmas: An Analysis of the Conceptual, Pedagogical, Cultural, and Political Challenges Facing Teachers. Review of Educational Research, 72(2), 131–175. https://doi.org/10.3102/00346543072002131